Syytettyjen penkillä

Ilman ruokaa ei ole elämää; tämä vanha, ytimekäs elämänviisaus on tullut useasti mieleeni näinä koronapandemian ja ilmastonmuutoksen sävyttäminä aikoina. Olin pitkään siinä uskossa, että ruoan merkitys ja arvostus, ei tule kirkastumaan ennenkuin vasta sitten kun siitä tulee puute ja pula.

Vaan toisin kävi. Kun koronapandemia iski Suomeen lamaannuttavalla tavalla rajoittaen elämäämme monin tavoin, valkeni monelle kuinka elintärkeää samanmukaisesti on meille suomalaisille puhdas, laadukas ja turvallinen elintarviketuotantomme. Ja näin siitä huolimatta, että elintarvikkeista ei ole ollut millään tavalla pulaa, eivätkä hinnat ole nousseet.

Maailman räjähdysmäinen väestönkasvu tulee meidän elinaikanamme kaksinkertaistamaan ruoan ja veden kulutuksen. Puhtaasta juomavedestä on maailmassa pulaa sadoilla miljoonilla ihmisillä kun meillä kertyy pohjavettä joka vuosi 60 % enemmän kuin mitä me kulutamme. Maailman pohjoisimman maatalousmaan Suomen erityinen vahvuus on veden ja pellon sadon jalostaminen maidoksi, lihaksi ja muiksi kotieläintuotteiksi. Korkea omavaraisuutemme elintarviketuotannossa ja rehuntuotannossa ei ole tullut sattumalta ja itsestään vaan siitä sodan jälkeisestä viisaasta linjauksesta, että omavaraisuutemme ja huoltovarmuutemme pidetään tulevien kriisien varalta korkealla tasolla. Suomi on maailman edelläkävijöitä niin teknologian, ympäristönäkökohtien, eläinten hyvinvoinnin, elintarviketurvallisuuden ja biotuoteteollisuuden saralla maa- ja metsätaloudessa.

Kaikki tiedämme tänä päivänä, että ilmastonmuutos on totisinta totta ja ihmiskunnalla on valtavan iso sarka edessä siirtyessämme fossiilitaloudesta kestävään bio- ja kiertotalouteen. Fossiilitaloutemme on perustunut öljyyn, kivihiileen, muoviin, betoniin ja kertakäyttötuotteisiin sekä näihin perustuviin rakenteisiin ja toimintoihin. Kehittyneille teollisuusmaille fossiilitalous on tuottanut valtavan aineellisen hyvinvoinnin, aiheuttanut mittavaa ympäristökuormitusta ja synnyttänyt ilmastonmuutoksen. Voidaan sanoa, että nykyiset isot kaupungit ovat eräänlaisia fossiilitalouden lippulaivoja. Näin myös Suomessa sillä uljas pääkaupunkimme Helsinki on hiilenmusta kaupunki, jonka energiayhtiö Helen on tämän maan toiseksi suurin yksittäinen päästölähde Raahen terästehtaan jälkeen noin 2,3 miljoonan tonnin vuotuisilla hiilidioksidipäästöillään.

Tästä huolimatta julkinen keskustelu pyörii lähes kokonaan täysin merkityksettömien ja jopa ilmastonmuutosta kiihdyttävien toimenpiteiden ympärillä. Ilmastonmuutosta käytetään surutta keppihevosena milloin metsän hakkuiden tai kotieläintuotteiden, erityisesti lihan syönnin vähentämiseksi ideologisista ja muista syistä. Näin siitäkin huolimatta, että Suomen metsien puusto ja sitä myötä hiilinielut ovat kaksinkertaistuneet viimeisten 50 vuoden aikana pitkälti kiitos pitkäjänteisen metsänhoidon ja hakkuiden. Vanha sanonta; ”metsä kaipaa kirvestä kasvaakseen” on enemmän kuin totta. Karjan kasvattaminen, maidon, lihan ja muiden kotieläintuotteiden tuottaminen Suomessa, missä meillä on yllin kyllin puhdasta vettä, pääosin kotimaiset rehut ja nurmiviljelyssä iso osa pelloistamme, on tärkeä lenkki osana kestävää maatalouttamme. Nurmikasvusto voi sitoa jopa kahdeksankertaisesti enemmän hiilta maahan kuin viljakasvusto, pitää pellot talvikauden kasvipeitteisenä, on korvaamaton osa vuoroviljelyä myös kasvinviljelytiloilla, parantaa maan rakennetta, kasvukuntoa ja siten ravinteiden käyttöä. Tämän johdosta me suomalaiset saamme olla ylpeitä kotimaisesta kotieläintuotannosta sillä se on paitsi puhdasta, laadukasta ja turvallista, se on myös ympäristöteko mitä suuremmassa määrin.

Tämän takia on hämmentävää ja äärimmäisen surullista katsoa kuinka maa- ja metsätaloutta istutetaan syytettyjen penkille kerta toisensa jälkeen ilmastonmuutoskeskustelussa, vaikka se on iso osa ratkaisua kun pyrimme pois fossiilitaloudesta.

Kallepekka